Yhtäkkiä olikin kulunut 8 minuuttia ja juoksin edelleen. Tai no, ei sitä tahtia varmaan kukaan muu juoksemiseksi sano. :D Hölkyttelin enemmänki. Ja siinä sitte ku havahduin jostain pääkopan perukoilta takasin todellisuuteen, niin ihmettelin siinä vaan. Sitä että en oo moneen viikkon ottanu juoksuaskelta, kun ei tosiaan se matolla juokseminen nappaa ja oon näköjään liian neiti talvijuoksuu. Ja kuitenki hipsuttelin sen 8 minuuttia menemään ilman ongelmia. Ja oisin varmaan hipsutellu pitempäänki, ellen ois yhtäkkiä tullu hirveän tietoseksi ympäristöstäni ja siitä että joku näkee ku hipsutan siinä juoksumatolla ja vieressä joku super-sporttivartti juoksee ihan täysiä. Mikä on sinänsä kummallista, sillä en oo aikasemmin tuntenu salilla sitä, mutta mua hävetti yhtäkkiä hulluna juosta siinä ja sitte menin vaan pois.
Kyykätessä koin toisen ahaa-elämyksen. Joku toinen penkkipunnersi vieressä ja oli laittanu siihen itelleen niitä pieniä painoja hirveästi, vaikka saman asian ois ajanu yks vähä isompi paino. Jouduin siis puhumaan kanssatreenaajalle, miehelle vieläpä (kamalaa), ja kysyin että tarviikohan se vielä pitkäänki 2,5 kilon painoa. Koska kyykkään hurjalla 15 kilolla tällä hetkellä, ja tarvitsin kaksi niitä 2,5 kilon painoja. Se sitte tuumasi, että ota vaan se paino siitä. Ja katto ku latasin mun pienet painot siihen kyykkäyshärveliin (semmonen missä se tanko liikkuu ylös-alas vähä niinkö kiskoa pitkin. Mikähän sen nimi on?).
Ja sillon se tuli se toinen ahaa-elämys. Nimittäin eihän se oo 15 kiloa mitä pukkaan sieltä maasta ylöspäin, vaan 105 kiloa. Pitäähän mun puskea itteniki ylös sieltä kyykystä, eikä pelkästään niitä painoja. Ja siitä tuli hyvä mieli, ei siksi että oon niin iso, vaan siksi että mä kuitenki pystyn kyykkäämään sen 15 kertaa, vaikka viimisellä kerralla tuntuuki että kuolen. Vaikka jalat täriseeki, niin nostan sen oman ruhoni 15 kertaa kyykystä ylös. Enkä pelkästään sitä, vaan vähä lisääki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti